Du måste aktivera javascript för att sverigesradio.se ska fungera korrekt och för att kunna lyssna på ljud. Har du problem med vår sajt så finns hjälp på http://kundo.se/org/sverigesradio/
Kielipuoli

#Kielipuoli: Manja on nähnyt maailmaa autosta

Julkaistu fredag 7 april kl 11.58
"Ylämäet työnsimme autoa ja alamäet istuimme kyydissä herroiksi."
(6:32 min)
Manja Lehto ja ajokortti
Manja Lehto hankki ajokortin Napapiirin autokoulusta. Foto: Privat

Manja Lehto pakinoi tällä kertaa autoilun avartavista puolista. Itse hän on autoillut napapiiriltä maailmalle.

Syntymäkyläni on varsinaista maaseutua, missä on Kielipuolessakin esitettyjen tietojen mukaan lehmät kulkeneet laitumella jo noin 3 000 vuotta sitten.
Eikä tuossa kotikylässäni muuten paljon autoja kulkenut pari tuhatta vuotta myöhemminkään.

Pahanhajuinen linja-autokin kulki vain harvoin ja kaukana toisen kylän maisemissa. Joskus piti kuitenkin sitäkin kyytiä käyttää. Pahoinvointini iski heti kun linja-auto tuli näkyviin. Muistan edelleen ne ruskeat rapisevat paperipussit, joita oli tarjolla pahoinvoiville matkustajille.

Ensimmäisiä kertoja istuin henkilöautossa, työntäjänpaikalla tosin, kun poikani tuleva isä oli Turussa vaihtanut polkupyöränsä vanhaan tipparelluun ja lähdimme sukulaisvierailulle Poriin. Auto alkoi kuitenkin pitää kummallista ääntä jo Yläneellä, emmekä uskaltaneet jatkaa matkaamme. Käänsimme auton Turkua kohti, mutta emme uskaltaneet ajaa sitä. Ylämäet työnsimme autoa ja alamäet istuimme kyydissä herroiksi. Onneksi oli mukavat kelit.

Sittemmin vuosia myöhemmin sain työpaikan eräästä pohjoisesta kaupungista. Koska sain nyt ensimmäistä kertaa kunnon palkkaa, harkitsin jopa turkin ostoa. Oli näet kova pakkastalvi. Järki-ihmisenä päädyin kuitenkin ajokortin hankkimiseen. Kävin pikaisesti Napapiirin autokoulun ja sain korttini. Tämä olikin viisas sijoitus, sillä turkki olisi jo ajat sitten käynyt pieneksi. Ajokortille on käyttöä edelleen.

Ensimmäinen oma autoni oli pikku Datsun, jolla ajoin Borlängestä Uppsalaan suomen kielen – ja monen muunkin suomalaisugrilaisen kielen – luennoille ja tentteihin.

Autoni oli vähän suomalaisugrilainen sekin. Se oli nimittäin nuoruudessaan kuulunut eräälle saamenkieliselle henkilölle.

Myöhemmin perin Afrikkaan toistamiseen töihin muuttaneen mieheni vikahakuisen Citroenin. Tämä perintösitikkani kuuli pitkän elämänsä aikana monia kieliä eri maiden autokorjaamoilla. Ainakin ruotsi, suomi, norja ja skånska tulivat tutuiksi, kuten myös englanti. Viimeisen kerran kun näin kyseisen auton, se oli pysäköity Kööpenhaminan Tivolin lähettyville. Epäilen siis, että se sai viimeisen voitelunsa - ja saattohoitonsakin tanskaksi.

Englantia tuo ranskalainen auto joutui kuulemaan, kun olimme pojan kanssa matkanneet autolautalla Göteborgista Britteihin tapaamaan sinne pojan Mosambikista lomalle lentänyttä isää.

Tällä matkalla sainkin monia neuvoja kyseisen auton korjaamiseksi. Siinä kun paloi varoitusvalo tuon tuosta ja piti pysähtyä autoa jäähdyttämään. Kohteliaat britit pysähtyivät ja peruuttivat pitkiäkin matkoja kysyäkseen, miten he voisivat auttaa. Siinä oppi englanninkielisiä autotermejä kummasti.

Afrikasta puheenollen, mies oli työskennellyt jo aikaisemminkin siellä. Kävimme silloin pojan kanssa häntä tapaamassa Malawissa, Kauriinkääntöpiirin tuolla puolen.

Malawissa ei onneksi ollut kielivaikeuksia, sikäläisen englannin puhuminen ja ymmärtäminen oli helppoa. Autoilukin sujui loistavasti, vaikka siellä oli vasemmanpuoleinen liikenne. Autoja kulki nimittäin harvakseen, mutta tien pientareilla oli paljon kulkijoita. Kävelijät kantoivat kenkiään päänsä päällä. Vasta perillä laitettiin kengät jalkaan. Näin tehtiin ilmeisesti säästösyistä. Ei haluttu kuluttaa kalliita kenkiä turhanpäiten.

Kanadassa autoilin vähän myöhemmin. Teini-ikäinen poikani oli näet siellä vaihto-oppilaana pienessä Wellandin kaupungissa Niagara Fallsin lähellä. Itse olin löytänyt Kanadasta inkerinsuomalaisia, joita halusin haastatella tutkimustani varten. Niinpä lensin Torontoon ja vuokrasin käyttööni pienehkön auton.

Poika lähti ajokortillisen kaverinsa Chrisin kanssa mukaan haastattelumatkoilleni. Kanadassa saa nimittäin ajaa ajokortin jo 16-vuotiaana. Chrisistä tuli näin kartanlukijani ja apukuskini.

Ajoimme Toronton kautta kaksikieliseen Montrealiin ja Ottawan kautta takaisin Wellandiin.

Onneksi Chris opasti Montrealissakin englanniksi, vaikka liikenne siellä oli kovin ranskalaistyylistä.

Chris istui siis kartanlukijan paikalla vieressäni ja kertoi, koska pitää ajaa suoraan ja minne pitää kääntyä – tai pitäisikö vaihtaa kaistaa vasemmalle vaiko oikealle. Sikäläiset highwayt olivat todella monikaistaisia, joten olin kiitollinen myös tällaisesta opastuksesta.

Poikani pelkäsi takapenkillä ja toimi tarvittaessa tulkkina. Tulkkausta tarvittiinkin, kun minä en nimittäin kuullut suoraan tarkoittavan straight-sanan ja oikealle tarkoittavan right-sanan välillä mitään eroa. – Olisiko ollut kuulossani vikaa jo silloin? Vai olisiko suomalainen kielikorva vähän epätarkka? Kuten eräällä suomalaisella unkarin kielen professorilla, joka kertoi, että unkarissa on neljä eri tavoin ääntyvää s-äännettä: nimittäin s, s, s ja s.

Journalismimme perustana on uskottavuus ja puolueettomuus. Sveriges Radio on riippumaton poliittisista, uskonnollisista, taloudellisista, julkisista ja yksityisistä intresseistä.
Har du frågor eller förslag gällande våra webbtjänster?

Kontakta gärna Sveriges Radios supportforum där vi besvarar dina frågor vardagar kl. 9-17.

Du hittar dina sparade avsnitt i menyn under "Min lista".