Du måste aktivera javascript för att sverigesradio.se ska fungera korrekt och för att kunna lyssna på ljud. Har du problem med vår sajt så finns hjälp på http://kundo.se/org/sverigesradio/
Sykettä eri puolilta Ruotsia, välähdyksiä Suomesta ja maailmalta. / Förmiddag i Sisuradio.
Toiveita ja terveisiä Kohtauspaikalla kello 10.34-11.00 * Soita vastaajaamme 08-784 24 00 tai kirjoita kohtauspaikka@sverigesradio.se Kohtauspaikalla kuultuja haastatteluja löydät täältä.

Köyhän ruokaa

Publicerat måndag 22 oktober 2007 kl 13.12

Meillä täällä hyvinvoivissa Pohjoismaissa on nykyisin niin paljon ruokaa, että jokainen heittää vuosittain kymmeniä kiloja ruokaa roskiin. Ja kun hyvinvoinnista näkyykin tulleen pahoinvointi, voisi olla hyvä muistella köyhän lapsuutensa ruokia kuten Seniori-Jori seuraavassa tekee.

Luin tuossa äskettäin Maaseudun Tulevaisuuden nettisivuilta, että Suomessa suhtautuvat kotitaloudet entistä huolettomammin ruokaan. Syötäväksi kelpaavaa ruokaa kipataan roskiin 30 tai jopa 70 kiloa henkilöä kohti vuodessa. Tämä on pahimmassa tapauksessa kymmenen prosenttia ruoasta, sillä ruokaa kulutetaan Suomessa 600 tai 700 kiloa vuodessa henkilöä kohti.

Minun lapsuudessani 60 vuotta sitten, 1940-luvulla, ei kyllä tuollaisia määriä ruokia heitetty roskiin. Mutta syödä tietysti täytyi, joten se määrä ei voinut olla paljoa pienempi. 700 kiloa vuodessa tekee alle kaksi kiloa päivässä eikä se ole paljoa, jos laskee perunat ja omenat mukaan.

Minun lapsuuteni oli köyhää. Ei tosin ihan rutiköyhää, sillä äitini oli töissä maatalossa karjakkona. Isä oli mennyt sodassa, ja siitä hyvästä äiti sai myös pientä sotalesken eläkettä.

Perheen tulot olivat pienet mutta tasapainoa auttoi se, ettei vähäisiä tuloja tarvinnut käyttää vuokraan eikä ruokaostoksiin. Maatalon muonamiesperhe sai nimensä mukaisesti sekä asunnon että muonan talosta. Ja vastaavasti tietysti vähän pienemmän palkan.

Se ruoka mitä me minun lapsuudessani söimme, liittyi tiiviisti maatalon omaan tuotantoon. Talosta sai palkkana maitoa, jauhoja, perunoita ja lihaa muodossa tai toisessa. Lisäksi oli meillä takapihalla pieni puutarhan pläntti, jossa voi kasvattaa vihanneksia ja marjapensaita.

Tavallisin ruoka oli ilman muuta perunat ja läskisoosi. Siihen mukaan leipää, voita ja maitoa. Mistä se voi tuli, sitä en kyllä muista, mutta leivän leipoi äiti itse. Ja vaikka perunoita ja läskisoosia söikin melkein joka päivä, vuoden ympäri, en kyllästynyt siihen koskaan. Raaka-aineet olivat yksinkertaisesti niin hyvät, että makua riitti. Ongelmana oli tietysti joskus se, että liha oli vähissä. Silloin sai syödä perunaa pelkän soosin kanssa ja leivän päälle ei pantu voita.

Vaihteen vuoksi saatiin sitten joskus perunasoppaa, tehtynä samoista perunoista ja lihoista, mutta mukaan pantiin vain porkkanoita ja muita vihanneksia. Silloinkin liemen ja perunan määrän ratkaisi kalliimpien aineiden vähäisyys.

Ja joskus tehtiin paistinperunoita ja joskus teki äiti muusia.

Ja sitten myös minä ja etenkin isosiskoni Pirkko opittiin tekemään ruokaa.

Sinänsä oli tärkeää ettei oltu äidin keittämisestä riippuvaisia, sillä hän oli lehmien kanssa navetassa sekä aamun että illan. Perheelle riitti aikaa vain keskipäivällä ja iltamyöhällä.

Kylällä sijainneessa Osuuskaupassa meidän ei juuri ruoan takia tarvinnut käydä – jaa no, pitihän meidän ostaa sieltä sokeria ja suolaa ja sellaista.

Ja sitten Osuuskaupasta löytyi jotakin jota ainakin minä himoitsin: makkaraa. Makkaraa.

Kysymys ei ollut paksusta lihaisesta makkarasta eikä mistään ulkomaisesta metwurstista. Ei, kyse oli lenkkimakkarasta.

Ja koska tavallinen Suomi-lenkkimakkara oli kallista, ostimme niinsanottua halpaamakkaraa, myös ”hampparin vääräksi” kutsuttua. Halpamakkara oli niin hyvää ettei tosikaan, minun mielestäni.

Eli sellaista, yksitoikkoiselta tuntuvaa se oli se minun lapsuuteni ruoka mutta jos joskus innostun nykyisin tekemään jotain oikein herkkuruokaa, niin teen nimenomaan lapsuuteni ruokia. Keitettyjä perunoita ja läskisoosia, esimerkiksi.

Tai sitten kun esimerkiksi on nuorisoa kylässä viikonvaihteen aikana, niin paistan plättyjä.

Plättyjä äitini opetti minut paistamaan jo kun olin pieni. Resepti oli perintöä isävainajan lapsuudesta.

Se ei ollut meillä ohukainen eikä lettu vaan se oli plätty. Plätty.

En minä näillä puheilla ikävöi köyhyyttä lapsuudestani. Ruoan suhteen lapsuuteni ei ollutkaan köyhää. Ehkä se oli vaatteiden ja leikkikalujen suhteen köyhää mutta ruoan suhteen ei.

Kyllä yksinkertaisestakin ruoasta saa masun täyteen.

Grunden i vår journalistik är trovärdighet och opartiskhet. Sveriges Radio är oberoende i förhållande till politiska, religiösa, ekonomiska, offentliga och privata särintressen.
Har du frågor eller förslag gällande våra webbtjänster?

Kontakta gärna Sveriges Radios supportforum där vi besvarar dina frågor vardagar kl. 9-17.

Du hittar dina sparade avsnitt i menyn under "Min Lista".