Ekbladit Idlatyttöinä uusissa ulottuvuukissa
Stina ja Ylva Ekblad tarjoavat Dramatenin näyttämöllä todellisen aarteen, Kristina Lugnin näytelmän uudessa sovituksessa, joka tuntuu olevan kuin juuri heille kirjoitettu.
Dramatenin tuottaja Seppo Laukkanen on löytänyt Stina ja Ylva Ekbladin yhteiseksi näytelmäksi todellisen aarteen. Hän tuotti Kristina Lugnin näytelmän kantaesityksen vuonna 1993. Se oli kirjoitettu Dramatenin vanhoille suurille tähdille, Sif Ruudille ja Birgitta Vahlbergille. Näytelmästä tuli suurmenestys. Samaa uskallan povata Idlatyttöjen toiselle tulemiselle näiden kahden saman oloisen sisaren hahmossa. Tuntuu ihan siltä kuin Kristina Lugn olisi kirjoittanut sen juuri heille.
Lavastaja/puvustaja, norjalainen Kari Gravklev on luonut yksinkertaisen näyttämökuvan, tasanteelle johtavat portaat, joilla sekä voi kävellä, istua ja seistä että heittää palloa Idlatyttöjen siroina liikesarjoina. Stina ja Ylva ovat pukeutuneet siisteihin, vaaleisiin matkajakkupukuihin joiden vyötärön korkuiset jakut tapahtumien kuluessa sitten riisutaan, ja lopulta myös hameet. Kaikki on yksinkertaista ja selkeää, niin myös tanskalaisen Vibeke Bjelken ohjaus. Tähän yksinkertaisuuteen pääsy on kuitenkin ollut kovan työn takana, totesi Ylva Ekblad haastattelussani ennen ensi-iltaa.
Kristina Lugnin teksti on runollista, hupaisaa, sattuvaa ja kitkeränsuloista yhdellä kertaa.
Ingalill Ål on tullut ensimmäistä kertaa yksin lomalle Garda-järvelle. Hänen puolisonsa Herman lähetti hänet virkistäytymään, mutta hän törmää heti toiseen saman näköiseen rouvasihmiseen, joka myös on naimisissa Hermanin kanssa, ja sanoo nimekseen milloin mitäkin. Stina ja Ylva Ekblad ovat toistensa näköisiä, puhuvat samanlaisella äänellä ja liikehtivät yhtenäisellä tavalla. Ylvan tulkitsema Ingalill on kesympi ja varovaisempi, vanhemman sisaren Stinan hahmo on vaativampi ja kriittisempi ja hän myös johtaa tapahtumia väistämättömään loppuun. Onko Ingalill Ål yksi henkilö vai ovatko molemmat kaksi jakaantuneet hänen persoonallisuutensa eri osiksi, on kysymys joka nousee mieleen yhä useammin. Ollaanko tässä ollenkaan Gardajärven rannalla, alkaa myös ihmetyttää. Mutta kumpaankaan kysymykseen ei oikeastaan tarvitse saada vastausta, sitä voi vain heittäytyä naisten matkaan. Ingalill yrittää päästä eroon siitä toisesta, mutta ei onnistu, muistot punoutuvat yhteen, jotain peruuttamatonta on tapahtunut ja tapahtuu.
Idlaflickorna on kuin julma satu, se kiehtoo, naurattaa ja vähän pelottaakin. Päällimmäiseksi tämän kamarinäytelmän katsottuani kuitenkin jäi elämänvalheiden paljastumisen katkeransuloinen haikeus. Kiitos siitä!
Lue lisää: Stina ja Ylva Ekblad ensi kertaa yhdessä
