Heli Blomberg pakinoi Kielipuolessa
Kielipuolen kolumnisti Heli Blomberg. Foto: Kotialbumi

#Kielipuoli: Helin vauva ei ollut surullinen, se vain itki

Eroavaisuuksia tunteisiin liittyvissä tilanteissa
4:42 min

Sundsvallilainen Heli Blomberg pakinoi tunteiden ilmaisemisesta suomeksi ja ruotsiksi.

Muutin Ruotsiin kolmekymppisenä nuorena äitinä. Minulla oli kuukauden ikäinen Helsingissä syntynyt vauva ja edessä uusi elämänjakso ruotsalaisessa pikkukaupungissa. Tuona pimeänä syksynä vauva auttoi minua solmimaan kontakteja ruotsalaisiin - useimmiten toisiin vanhempiin.

Menin rohkeasti mukaan kirkon päivätoimintaan ja tapasin toisia vanhempia, jotka iloisesti ottivat minut mukaan joukkoonsa. Kielitaitoni oli hapuilevaa. Osasin ne perustervehdykset ja kuulumisten kyselyt, joita lukiossa oli opetettu. Onnekseni olin saanut myös jonkun verran käytännön harjoitusta suomenruotsalaisen mieheni ja hänen ystäviensä kanssa puhellessa.

Yhtä asiaa en ollut kuitenkaan ottanut huomioon. Että Ruotsissakin on murteita. Hävetti kysyä kerran jos toisenkin, että anteeksi, mitä tarkoitat? Voitko toistaa?

Kun lopulta sain leveästä ja lupsakasta Hälsinglandin murteesta tolkkua, tuntui hyvältä. Ai niin, niinpä tietysti. Miksi en heti tätä tajunnut.

Ensikompurointien jälkeen olen nauttinut murteiden kuulemisesta. Nyt jopa tunnistan niitä, hyvällä menestyksellä.  

Tapailin päivätoiminnan vanhempia viikoittain ja joitakin heistä jopa muutenkin, kahvitellen tai kävelylenkeillä. Kielikorvani kuunteli aktiivista puhetta, suu toisti uusia sanoja joskus ääneen, joskus hiljaa mielessä, korva mittaili äänenpainoja ja sanavarasto lisääntyi.

Sinä syksynä ja talvena opin monta uutta sanaa, jotka useimmiten liittyivät lapsiperhe-elämään. Kun sitten kertoilin äidilleni arjestani, huomasin, että enhän minä tiedä, mikä esimerkiksi skötväska on suomeksi. Vauvalaukku, hoitolaukku, vaunulaukku? Olin uinut sisään lapsiperhemaailmaan vahvasti ruotsin kielellä.  

Tunteita tuli ja meni, ja niiden ilmaiseminen kiinnitti huomioni. Kun päiväuniltaan herännyt esikoispoikani alkoi yllättäen itkeä, huolestui kylässä ollut ruotsalaisäiti:

Oj, han är ledsen! Johon minä tuumasin: No nyt se alkoi itkeä.

Vauva itkee, minä ajattelin mielessäni ja taisin sen ääneenkin huokaista. Sitä sen enempää ajattelematta nostin lapsen rutinoituneesti syliin lohtua saamaan.

Mutta hetkinen. Tuo äiti sanoi, että lapseni on surullinen. Minun mielestäni se itki ihan selvästi. Mistä tuo äiti tietää, että minun lapseni on surullinen? Minulle tuli melkein hätääntynyt olo.

Myöhemmin hoksasin, että ruotsalainen on surullinen siinä missä suomalainen itkee. Tunne on se, mikä ruotsiksi kerrotaan ja millä tilannetta kuvaillaan. Suomen kielessä vastaava sana on totinen ja vakava teonsana: se itkee. Siis se. Hän oli surullinen, mutta se itkee.  

Muitakin tunteisiin liittyviä tilanteita tulee vastaan, kun niitä alkaa miettiä. Onnistumisen riemua kuvaa hyvin ruotsalainen lausahdus:

Oj, vad lycklig jag är!

Ja vastaava suomalainen - Olenpa minä onnellinen ei sopisi ainakaan minun suuhuni, vaan kuulostaisi kovin teennäiseltä. Sen sijaan:

Vitsit, miten hyvä juttu!

Se on turvallinen hyvän olon huudahdus, joka viittaa toisaalle, pois minusta, pois tunteista. 

Tunteista puhuttaessa katse kääntyy sisäänpäin ja mietin, miten niitä ilmaisen. Vastaus kuuluu, että vaihtelevasti. Olen elänyt tarpeeksi kauan ruotsalaisessa kulttuurissa ja saanut siitä osani. Suomalaiset lapsuudenystäväni varmaan haukkoisivat henkeään, kun kuulisivat minut kiekumassa iloa ja surua ruotsalaisittain.

Onneksi minussa on myös jäljellä tietty varautuneisuus ja jurous, jota en haluakaan tieten tahtoen itsestäni poistaa, vaan vaalin sitä kuin äiti lastaan. Elämä on tunteista tehty, näytettiin niitä tai sitten ei.  

Journalismimme perustana on uskottavuus ja puolueettomuus. Sveriges Radio on riippumaton poliittisista, uskonnollisista, taloudellisista, julkisista ja yksityisistä intresseistä.
Du hittar dina sparade avsnitt i menyn under "Min lista".