Du måste aktivera javascript för att sverigesradio.se ska fungera korrekt och för att kunna lyssna på ljud. Har du problem med vår sajt så finns hjälp på https://kundo.se/org/sverigesradio/
Annika Lantto.
Annika Lantto. Foto: Mattias Ahlm/Sveriges Radio

#Kielipuoli: Annika Lantto sanoista, jotka jättivät rumia jälkiä

"Minulla on märät kainalot ja kamala olo"
6:41 min

Sanoissa on voimaa. Hyvä sana kantaa, paha voi viedä elämänilon. Annika Lantto kertoo kauan sitten tapahtuneista tapahtumista ja sanoista, jotka satuttivat.

Joulukuu, vuonna 1998.
Olen kolmetoista vuotta, käyn seitsemännellä luokalla ja tänään pidetään koulun joulujuhlat.

Tiedän, että se alkaa lounaan jälkeen, ja minua jännittää.

Kuivaan hikisiä kainaloitani vessapaperilla, katson itseäni peilistä ja loppujen lopuksi päätän sittenkin jättää vessan ja mennä aulaan, vaikka olin ajatellut jääväni vessaan loppuiltapäiväksi.

Vessasta on tullut mulle tuttu paikka. Lukitun oven takana istun joskus kokonaisen välitunnin, koska koulukäytävät ovat niin ankeita.

Viime päivinä yhdeksäsluokkalaiset ovat varoittaneet meitä nuorempia.
Jos joulujuhliin ei osallistu, saattaa käydä pahasti.

Kukaan ei uskalla tehdä ohareita. Epäselvää on kuitenkin, mitä tapahtuu, jos ei osallistu.

Huhujen mukaan joulujuhlat toimivat niin, että ysiluokkalaiset keksivät meille leikkiejä ja päättävät, keitä kutsutaan esiin leikkimään lavalle, ja silloin on tultava.

Minulla on märät kainalot ja kamala olo. Menen istumaan aulan penkille, ja joulujuhlat alkavat.

Ensin kaksi tyttöä ja kaksi poikaa minun luokaltani komennetaan eteen ja he saavat tehtäväksi riisua mahdollisimman paljon vaatteita pois päältään.
Eniten vaatteita riisunut voittaa.

Olen yksi heistä. Poskiamme punottaa, seisomme ujosti lavalla ja meistä kukaan ei tee mitään.

Yksi vanhempi poika huutaa "no alkaaka jo!". Astumme pois lavalta ja vanhemmat pojat nauravat. Tilanne ei naurata ketään muita kun heitä.
Minun kirkkaansininen hupparini on märkä hiestä. Sen huomaa jo. Peitän kainaloitani ja pelkään, että joku näkee ja kiusaa.

Sen jälkeen seuraa leikki, jossa tyttö saa kurkun käteensä. Häntä käsketään tekemään jotain sopimatonta sen kanssa, muttei suostu ja hän astuu pikaisesti alas lavalta.

Yksi ysiluokan pojista nousee seuraavaksi lavalle ja kertoo, että nyt on aika antaa tunnustukset koulun komeimmalle tytölle ja pojalle. 

Hän aloittaa tytöistä. Palkinnon saa …minun luokan lihavin tyttö. Hän istuu vieressäni penkillä. En uskalla katsoa häntä.

Kyyneleet polttelevat silmäluomieni alla ja puren poskiani. Tekee mieli oksentaa.

Koulun komein poika -tunnustus jaetaan ysiluokkalaiselle ujolle pojalle, joka harvoin sanoo mitään. Hän istuu pää alas kumarrettuna, eikä liiku paikaltaan.

Yhtäkkiä kuuluu opettajan ääni. Epävarmalla äänellä hän sanoo, "Nyt riittää!".

Yleisössä on siis istunut aikuisia ihmisiä. Opettajia. Nyt riitti. Se olisi jo riittänyt aikoja sitten.

Aula tyhjennetään ja koulupäivä loppuu. 

Joulujuhla on kestänyt ehkä kymmenen minuuttia, mutta se tuntui ikuisuudelta.

Kiusaaminen oli, kuten ehkä ymmärrät, hyvin tavallista minun yläasteellani. Minuakin kiusattiin, olen oppinut.

Kauan ajattelin, etten ollut kiusattu, koska minuahan ei potkittu vatsaan kuten yhtä poikaa luokallani, eikä haukuttu läskiksi päivittäin kuten joitakin tyttöjä.

Mutta jo ensimmäisenä kouluviikkona yläasteella sain kuulla, että olin ruma.

Se toistui muutaman kerran, ja vielä kuulen sen joskus, kun seison peilin edessä ja katson itseäni. Ruma.

Sanoilla voi olla hirveän suuri vaikutus. Sen tietävät kaikki, joita on kiusattu, haukuttu, seksuaalisesti häiritty tai pilkattu riippumatta siitä, tapahtuiko se silloin, kun olit lapsi vai aikuinen.

En tule varmaan ikinä unohtamaan ensimmäistä vuottani yläasteella, sillä se särki kaikki illuusiot siitä, että aina saa ja voi olla oma itsensä. 

Ja se särki illuusion siitä, että aikuisiin ihmisiin ja opettajiin pystyi luottamaan, koska ei: opettajat eivät pystyneet suojaamaan meitä ilkeyksiltä ja psyykkiseltä ja fyysiseltä väkivallalta.

Aloin muistella tätä joulujuhlaa, kun luin #metoo-keskustelujen lausuntoja ja tarinoita, jotka kertoivat siitä, miten seksuaalinen häirintä tai kiusaaminen - oli se koululla tai työpaikalla, lapsena tai aikuisena - on jättänyt kiusattuun tai häirittyyn syviä jälkiä.

Kiusaamisen tai häirinnän jälkeen mikään ei ole enää niin kuin aiemmin.

Kiusaaminen koulullani ei loppunut, mutta vähentyi seuraavana vuonna, kun yhdeksäsluokkalaiset jättivät koulun.

Puoli vuotta myöhemmin koulu paloi. Tuhoutui ja muuttui mustaksi, nokiseksi läjäksi, joka korjattiin pois kaivinkoneilla. Ehkä se oli saanut tarpeeksi.

Itse sain myös pikkuhiljaa tarpeeksi. Aloin puolustaa itseäni, vastasin kun minua loukattiin. Se tuntui paremmalta, vaikka vielä sattui.

Opin käyttämään kahta uutta sanaa, kun minua loukattiin koulussa tai pilkattiin: Turpa kiinni.

Se auttoi.

Mutta ei kaikkia. Monet eivät sanoneet mitään. Sanattomuus on myös tapa käsitellä asioita: kiusattu muuttuu hiljaiseksi, vieressä seisova koulukaveri on sanomatta ei ja puuttumatta kiusaamiseen. Ja opettajat, aikuiset, eivät aina jaksaneet sanoa mitään.

Olisimme jaksaneet. Olisimme puuttuneet asioihin aiemmin ja olisimme sanoneet jotain.

Mutta nyt sanoin.

Nyt ainakin te tiedätte.

Lisää

Journalismimme perustana on uskottavuus ja puolueettomuus. Sveriges Radio on riippumaton poliittisista, uskonnollisista, taloudellisista, julkisista ja yksityisistä intresseistä.
Har du frågor eller förslag gällande våra webbtjänster?

Kontakta gärna Sveriges Radios supportforum där vi besvarar dina frågor vardagar kl. 9-17.

Du hittar dina sparade avsnitt i menyn under "Min lista".