#Kielipuolen pakinoitsija Henriikka Leppäniemi: Kirjahulluuden hidas kuolema

12 min

Lukeminen on kiehtova, kieltä ja mielikuvitusta kehittävä harrastus, mutta kuinka ollakaan, se joskus tökkii. Tähän on törmännyt ruotsin kielen yliopiston opettaja ja kirjailija Henriikka Leppäniemi.

Kun olin lapsi, rakastin kirjoja yli kaiken.
Yksi varhaisimmista muistoistani on kirjastoreissut äidin tai isän kanssa. Äiti opasti minua sopivien satujen maailmaan, kun taas isä yritti tyrkyttää minulle tietokirjoja linnuista, joille vain nyrpistin nenää.

Kirjat olivat ensi sijassa tarinoita, joiden avulla pääsi kurkistamaan muihin maailmoihin. Mestaritontun seikkailut oli yksi suosikeistani, ja voin vieläkin palata mielessäni sammaleiseen metsään, jossa tonttu seikkaili juuri Sammaleinen-nimisen noidan kanssa.

Kun olin juuri oppinut lukemaan, otin Mestaritonttu-kirjan ja sen jatko-osan Päivikin sadun mukaan kesäreissulle Ruotsiin, ja luin molemmat läpi useita kertoja löytäen aina uutta ja jännittävää niiden sivuilta niin hiekkarannalla kuin huvilateltan hämärissä.

Empatiaa kirjoista

Toiset lastenkirjat kehittivät mielikuvitusta, kuten kuvakirja Kultasiskoni, jonka kanssa pääsin paitsi hopeaharjaisen hevosen selkään, sain myös siskon, jota minulla ei oikeassa elämässä ollut.

Kirjallisuuden sanotaan kehittävän myös lasten ja nuorten empatiakykyä, kun he samaistuvat jonkin kirjan henkilöihin. Tästä ensimmäinen muistoni on ihanan herkästi kuvitettu kertomus mustasta kanista ja valkoisesta kanista, Valkoinen pupu ja musta pupu.
Värieroista ja toisten syrjinnästä huolimatta he löysivät toisensa ja elivät onnellisina yhdessä.

Tästä voisi oppia itse kukin jotain aikuisenakin, kun miettii millaista muukalaisvihaa yhteiskunnasta tänä päivänä löytyy.

Moraalia ja mielikuvaa

Tutkijoiden mukaan lapsille iltasadun lukeminen ja perheen, päiväkodin tai koulun kannustus kirjojen pariin edistää myöhempää lukemisharrastusta. Lukeminen ei ole samanarvoinen harrastus kuin vaikka sähly tai pianonsoitto, vaikka niilläkin on tarkoituksensa.

Lukeminen ja tarinoiden kuunteleminen kehittävät paitsi mielikuvitusta, moraalia ja empatiaa, myös kieltä – uskomattoman paljon.
Lukemisella tai tarinoiden kuuntelemisella on tutkimusten mukaan suora yhteys kirjoittamistaitoon, luetun ymmärtämiseen ja koko koulumenestykseen.

Kaikkein suurin merkitys kirjoilla on minun kohdallani ollut juuri siihen, miten suuri kiinnostus minulla on aina ollut kieltä kohtaan.
En ole koskaan ollut mikään runotyttö, mutta muistan miten jo lapsena maistelin hassuja sanoja, joita tuli äidin lukemassa kirjassa vastaan.
Niistä keskusteltiin samoin kuin tarinoiden tapahtumista itsestään.

Koulun ja päiväkodin kirjallisuuden opetus onkin usein juuri tarinoiden kuuntelua, niihin osallistumista ja niistä puhumista, mikä on sinänsä erittäin kehittävää mielikuvitukselle, kielelle ja kommunikaatiokyvylle.

Puuroa lukien

Lapsuudessani tarinat ympäröivät minua joka puolelta. Aamupalalla minulle piti lukea ainakin yksi pikkuinen pixi-kirja, sillä muuten en saanut vihaamaani kaurapuuroa alas yökkäämättä. Lukuhetki sai kuulemma minut harhautettua nielemään puuron, ja juuri kuullun kirjan huumassa hyppäsin kuin vahingossa apupyörillä varustetun pyörän selkään kiiruhtamaan päivähoitoon pitkin mäkeä, joka oli aivan liian jyrkkä niin pienelle lapselle.

Isä luki minulle yleensä aamulla, äiti iltasatuja ja itse nauhoittamiaan satukasetteja, ja mummo taas kertoi meille lapsenlapsille kansansatuja omasta päästään, muunnellen tarinaa aina eri versioksi joka kerralla.

Muistan vieläkin miten Onnentupa-sadussa seikkailivat Kukko Punaheltta ja Kissa Kirnauskis, ja miten Porsas Urhean kärsä oli ”paksu kuin pakettinappula”.

Kirjailijaksi parivuotiaana

Minun kohdallani rakkaus kirjoihin ei loppunut vain lukemiseen.
Jo pienenä halusin luoda omaa kirjallisuutta.
Olin vain pari-kolme-vuotias kun pyysin äitiä auttamaan minua kirjoittamaan kirjan.

Äiti niittasi yhteen muutaman paperiarkin, minä piirsin kuvia ja sanelin äidille tekstin jonka hän kirjoitti ylös.

Ala-asteella kirjoitin luokkakavereiden kanssa näytelmän, joka esitettiin kaikissa rinnakkaisluokissa.

Ensimmäinen julkaistu tuotokseni oli piirtämäni ja kirjoittamani sarjakuva, joka julkaistiin paikallislehdessä.

Pahimmassa lukutoukkaiässä kävin läpi kaikki salapoliisi- ja hevoskirjat ja kun sarjat loppuivat kesken, kirjoitin niihin jatko-osia sinruutuisiin vihkoihin – esimerkiksi vähän aikaa sitten vanhempieni vintiltä löytämäni kirjan ”Viisikko ja jäävuoren arvoitus”.

Lukiossa kirjoitin ensimmäisen kokopitkän kirjani, jota ei koskaan julkaistu, koska se oli kustantajien mielestä liian surullinen nuorten kirjaksi, sillä sen lopussa kaksi hevosta joutui makkaratehtaalle.
Petyin tietysti, mutta sain kannustusta kirjoittamiseen kustannustoimittajalta, joka rohkaisi minua jatkamaan kirjoitusharrastusta.

Siksi kai ei ollut ihme, että aikuisena päädyin julkaisemaan kirjoja.

Rakkaus kirjoihin syntyi kotona

Olen kiitollinen siitä, että sain rakkauden kirjoihin jo äidinmaidossa.
Perin äidiltä paitsi hänen vanhat Melukyläkirjansa myös ajatuksen siitä, että kirjallisuutta oli syytä vaalia ja lukeminen oli harrastuksista paras.

Ala-asteella kirjasin kaikki lukemani kirjat vihkoon, ja usein niitä kertyi kolmisenkymmentä kuussa.

Olen myös iloinen, ettei meillä tehty numeroa siitä, millaisia kirjoja luki, kunhan luki. Olen kauhukseni kuullut kirjastonhoitajasta, joka oli aikanaan poistanut kirjastostaan Neiti Etsivät, jotta lapset eivät pilaisi makuaan lukemalla roskaa. Meillä kannustettiin lukemaan ja kirjoittamaan.

Nyt ei kuitenkaan ole tarkoitus kehuskella, miten paljon olen elämässäni lukenut tai että voin kirjoittajakoulun käyneenä ja romaaneja julkaisseena pitää itseäni jonkin sortin kirjailijana.

Päinvastoin.

Jotakin on tapahtunut lukemisharrastukselleni, enkä tiedä mistä se johtuu.

Lukutoukka lopetti lukemisen

Luen nykyään erittäin vähän. Minun on vaikea keskittyä, vaikka saankin usein vahvan esteettisen kokemuksen lukiessani jonkun kielellisesti kiinnostavan tai kauniin kirjan.

Mutta usein takerrun pikkuseikkoihin, ärsyynnyn kirjailijan perspektiivien vaihdoista tai muista kikkailuista, jotka pilaavat lukukokemukseni.

Ehkä syynä on se, että olen kielenopettajana aika tiukkapipoinen.
Omaan huomattavasti hövelimmän näkemykseen asiasta kun kyseessä ovat minun omat erheeni ruotsin kielellä tai ulkosuomalaisen epävarmuuteni, kun kirjoitan suomeksi.

Voi olla, että toisten kirjoittajien luomusten lukeminen palautetta antaen kirjoittajakoulussa ja opettajan punakynän kanssa päivystämiseni aineita korjatessa ovat pilanneet suhdettani kieleen. Kun siihen lisää vielä kirjallisuustieteen opintoja, joissa syynätään kirjat rikkinäisiksi loputtomalla analyysillä, lukemisen nautinto on vähentynyt.

Kun lukee lehdistä päiviemme kirjallisuuden kriisistä ja nuorten lukemattomuudesta, on helppo huolestua. Mutta ehkä tänä luovuutta ja omaa itseään korostavana aikana kirjojen, blogitekstien ja muiden tuotosten kirjoittaminen kiinnostaa nuoria enemmän kuin se, mitä joku toinen on kirjoittanut.

Tämä koskee myös minua, kun oikein kriittisellä silmällä itseäni tarkastelen. Tunnen useampia, jotka kirjoittavat kirjoja kuin jotka lukevat.
Pitäisikö tästä huolestua? No ehkä siinä tapauksessa, jos nuoret kunnon ammatin hankkimisen sijasta kaikki haluavat kirjailijaksi, pop-artistiksi tai muuksi julkimoksi.

Kirjoittaa mieluummin kuin lukee

Mutta miksi olisi moraalisesti arveluttavaa, jos lapset ja nuoret ja jopa aikuiset mieluummin kirjoittavat kuin lukevat? Se ei ehkä kehitä empatiakykyä, opeta mitään historiasta tai auta ottamaan toisia huomioon.

Ja surku jos kukaan ei lue tekstejä!

Mutta kirjoittamisen terapeuttinen funktio on tunnettu jo kauan, ja omaelämäkerralliset julkaisut netissä tai mietelmät päiväkirjan sivuilla kehittävät myös ihmistä sisältä päin.

Kirjoittaminen auttaa jäsentämään ajatuksia ja löytämään vastauksia rivien välistä – siis omien rivien – niin kuin lukemien usein tarjoaa totuuksia kun niitä uskaltaa etsiä lukemansa kirjan rivien välistä.

Yksi syy sille, että itse luen vähemmän nykyään voi olla myös se, että suomalaisen kirjallisuuden hankkiminen toisesta maasta tuntui Ruotsiin muuton jälkeen vaikealta. Kirjastossa ei ollut kuin sotaromaaneja ja klassikkoja, ja netin kautta ei vielä voinut tilata mitään.

Ruotsin kirjastoissa, ruotsalaisten kirjojen keskellä, en ole oppinut koskaan edes suunnistamaan kunnolla.

Kirjat hyvä tie uuteen maahan

Ruotsalainen kirjallisuus kiinnosti kyllä silloin vielä kun opiskelin kieltä Suomessa yliopistossa, ja jokainen vastailmestynyt kirja yhtä lailla kuin vanhat kansallisaarteetkin kehittivät kielitaitoani, mikä taas motivoi minua lukemaan lisää.

Mutta nyt kun olen ruotsin suhteen täysoppinut (he, he!), lukeminen ei ehkä kiinnosta samalla tavalla? Tai sitten syynä ovat kaikki tarjolla olevat netti-TV-paketit, joiden avulla voi katsoa televisiosarjoja jatkuvalla syötöllä joka ilta sen sijaan, että tarttuisi muka tylsään romskuun tai palkintoja saaneeseen novellikokoelmaan ja lukisi pikkutunneille asti, vain siksi, että on pakko tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kyse ei ainakaan ole tarjonnan puutteesta, sillä netin kautta tilattavat pokkarit eivät maksa juuri mitään. Ja kirjastot ovat niin pullollaan kirjoja, että siellä mietitään kirjarovioita ihan todellisena vaihtoehtona, jotta saadaan lisää tilaa muille aktiviteeteille: satutunneille, lastenteatterille, kirjailija-vierailuille ja runonlausunnalle.

En tiedä onko se hyvä vai huono asia että maailma muuttuu tälläkin saralla, mutta vanhana kirjasto-fanina tuntuu hyvältä, että ihmiset ylipäätään astuvat kirjastoon vielä tänä päivänä.

Pari kirjaa per kesä

Lapsille luetaan, kirjallisuuden kriisi askarruttaa vanhempia ja opettajia, jotka paheksuvat lasten tolkutonta tietokoneella pelaamista, ja jopa McDonald’silla on ollut lukukampanja, jolla yritettiin saada lapsia ja heidän vanhempiaan lukemaan iltasatuja.

Kirjan kuolema voi tuntua olevan lähellä kun lukee lehtien tuomiopäivänprofetioita, mutta kirjallisuus ei silti ainakaan vielä ole kuollut.

Minun kohdallani tilanne on silti kieltämättä vähän surkea. Lukeminen ei enää tapahdu luonnostaan ja joudun pakottamaan itseni lukemaan pari kirjaa kesässä jos ei muuta.

Ja pelkkä tekstin tuottaminenkaan ei ole kovin hääviä puuhaa.
Kun katsoin jokin vuosi sitten Lundin kirjastossa, ovatkohan minun kirjoittamat kirjani siellä suomalaisessa hyllyssä, en löytänytkään niitä.

”Ne on varmaan lainassa”, minä iloitsin, mutta aavistin pahaa ja tarkistin koneelta. Nimellä Leppäniemi ei löytynyt enää yhtään treffiä.
Kirjani ovat siis päätyneet roviolle ja lukijanakin olen jo elvytyksen ja tekohengityksen tarpeessa.

Ei auta muu kuin tarttua kirjaan ja ruveta taas lukijaksi, päätyä pakinoitsijaksi tai alkaa kirjoittaa päiväkirjaa.

Journalismimme perustana on uskottavuus ja puolueettomuus. Sveriges Radio on riippumaton poliittisista, uskonnollisista, taloudellisista, julkisista ja yksityisistä intresseistä.
Du hittar dina sparade ljud i menyn under Min lista