VEIKKO, VILJO JA VÄINÖ - SAMA VUOSI, SAMA SOTA

Historian opetukset
3:53 min

Mikko Viitalan kolumni 11.2.2011

"Minä olisin voinut kirjoittaa sen kirjan". Sanat ovat Veikko Virtasen, kirja Tuntematon sotilas. Sotaveteraani Veikko Virtanen, joka asuu nyt Tukholman liepeillä sijaitsevassa Suomikodissa , suomenkielisten ikätovereidensa seurassa.
Yksi heistä on Viljo, myös sodan kauhut kokenut veteraani.


Istuessamme pullakahvilla Suomikodin keittiössä viime viikonloppuna, keskustelu kääntyi Väinö Linnan teokseen. Sen lisäksi, että molemmat tunnistavat tarinan omakseen,ovat sekä Veikko, että Viljo syntyneet samana vuonna kuin Linna, eli vuonna 1920. Veikko, Viljo ja Väinö - sama vuosi, sama sota, monin puolin sama tarina. Niin paljon historiaa yhden ja saman katon alla. Kuinka monessa vanhainkodissa ympäri Ruotsia istuukaan henkilöitä, jotka ovat kokeneet Väinö Linnan kertomuksen paikan päältä, ensi riviltä? Ja kuka kuulee heidän tarinansa?

Tieto toisen maailmansodan käänteistä on heikentymässä ruotsalaisten nuorten parissa. Historia oppiaineena kun on jäänyt jatkuvasti uusituissa oppisuunnitelmissa pahasti muiden aineiden jalkoihin. Jostain rivien välistä saattaa vielä Suomenkin osa viime vuosisadan vaikeimmassa konfliktissa hahmottua, mutta hyvin hämärästi. Olen itse törmännyt nuoriin, jotka hieman yllättyneinä toteavat, että "niin… Suomi taisi olla siinä sodassa silloin … joskus?" Myös ruotsinsuomalaisten keskuudessa kehitys on, jos ei vastaavanlainen, niin ainakin samansuuntainen. Kuinka moni ruotsinsuomalainen nuori avaa enää Tuntemattoman sotilaan? Kyllä vaarin tai isoisänisän tiedetään olleen rintamalla, mutta yhä harvemmin siitä on kuultu hänen itsensä kertomana. Itsekään en ollut kovin läheinen oman vaarini kanssa, enkä päässyt kuulemaan hänen kokemuksistaan kuin muutamaan otteeseen. Kun olin kypsä kyselemään lisää, oli jo liian myöhäistä.

Luulen, että vielä elossa olevien sotaveteraanien väheneminen liittyy vahvasti yleiseen sodan historian tuntemuksen rapistumiseen. Kun rivit harvenevat, ja omakohtaiset kokemukset jäävät jakamatta polvelta toiselle, tulee sodanajan kertomuksista lähinnä etäisiä kuvauksia kaukaisista tapahtumista. Ne jäävät auttamattomasti koulukirjoihin päätyneen, parin ruotsinkielisen lauseen varaan.

Vielä on kuitenkin aikaa kuunnella. Suomen EU-ja migraatioministeri Astrid Thorsin vieraillessa Suomikodissa viime viikonloppuna, keskustelunaiheena oli muun muassa kaksikielisen työvoiman puute vanhustenhoidon saralla. Pähkäiltiin, kuinka nuoria saataisiin kouluttautumaan ja hakeutumaan alalle. Maiden välinen opiskelijavaihto oli esillä - sitä tulisi kehittää - ja kaksikielisyyden pitäisi myös näkyä selkeänä lisänä palkkasopimuksessa. Hyvä jos näin käy.

Itselleni jäi kuitenkin mieleen Suomikodin henkilökunnan idea ruotsinsuomalaisten koululaisten värväämisestä toimintaansa. Ajatuksena olisi, että nuoret saisivat auttaa helpommissa hoitotehtävissä ja pitää vanhuksille seuraa. Keskustella heidän kanssaan ja ennen kaikkea kuunnella heidän kertomuksiaan. Ajatus on erinomainen. Vanhukset saisivat paljon piristävää virikettä arkeensa - nuoret vuorostaan kuulla elämänkohtaloista, joita he ovat kohdanneet korkeintaan Youtubella ja elokuvissa.

Ehkä se sytyttäisi jonkinlaisen kipinän. Ja saisi useamman avaamaan kirjan, jonka Veikko tai Viljo olisi voinut kirjoittaa - mutta jonka Väinö kirjoitti.

Grunden i vår journalistik är trovärdighet och opartiskhet. Sveriges Radio är oberoende i förhållande till politiska, religiösa, ekonomiska, offentliga och privata särintressen.
Du hittar dina sparade avsnitt i menyn under "Min lista".